On hiljaista metsässä vielä,
puut, pensahat uinuaa,
ja Tapion tanhuilla siellä
ei valvone ainoakaan.
Myös kaislikko kallion alla
ja aaltoset uinuvat,
ja kukkaset kunnahalla
ja kankahan kanervat.
Jopa koittaren vaalea juova
idän äärille ilmenee.
Se on enne, mi aamun on tuova
ja se kasvaa ja laajenee.
Jo kultiin ja purppuroihin
idän aavikko pukeuu,
ja virkuin viidakon lintu
sen hohteessa havahtuu.
Pian rannat on ruusuvöinä
ja kultina salmein suut.
Kuvun avaa jo leinikköinen
ja kumpuin kukkaset muut.
On kullassa latvat puiden,
ens’ käkönen kukahtaa.
Sen suloa päivyen uuden
maan uumenet aavistaa.
Ja päivän kultainen kerä
jo nousevi loistossaan,
koko luonto nyt herkkänä herää,
käy vastahan kuninkaan.
On laulua metsän humu,
soi kiitosta kiurun suu,
jo haihtuu rotkojen sumu,
ilolaulelot kajahuu.
Myös Ahtolan kannel helää
nyt vienointa säveltään,
ja kaikki mi henkii ja elää,
maan toukkakin nostaa pään.
Ne kiittävät aurinkoa,
joka nosti ne kuolleista,
joka heille on ilon ja onnen
ja elämän antaja.
Ja ihminen? – Aamunkoissa
hän kulkevi kuunnellen,
ja luonnon juhlissa noissa
sois mukana olla myös hän.
Ja sävelmän hänkin liittää
siihen suurehen kuorohon.
Vaan ihminen – Häntä hän kiittää,
joka luonut on auringon.
-
Immi Hellén