Eräänä elokuun iltana
kun enää on vähän valoa
vesi rannassa varoen nuolee
kallion lämmintä pintaa.
Silloin minussa suru kuolee,
ilo äkisti koskettaa rintaa!
Ja mustarastas laulaa
kuin tuntisi kaiken sen,
mitä itkin pitkin illoin,
mitä vieläkin muistelen.
Kun mustarastas laulaa
se kipu ei tunnukaan,
se nousee tuulten mukana
ja päästää sydämen otteestaan.
Eräänä elokuun iltana
kun taivas on tähtien peitossa
meri kuiskailee kalliot uneen,
öisestä tuoksusta juovun.
Muistan kaiken sen tapahtuneen,
mutta surusta suuresta luovun.
(Sinikka Svärd)